Silmissäni orpo katse

Otsikon kappale lähti soimaan päässäni eilen, kun katsoin kuvaa eräästä pienestä pojasta orpokodilla. Vaikka halusin näyttää edelleen kiveltä, ärsytti - en onnistunut. Verkkokalvoilla vetisti.

Saimme siis orpokoti Msamarialta suruviestin - yksi siellä tapaamistamme lapsista menehtyi. En tunne lapsen tarinaa, enkä tiedä, millainen elämä hänellä oli tai mitä hän viimeisiksi ajatuksikseen ehti miettiä. Mutta yksi ajatus jäi vaivaamaan mieltäni: hän oli ihmisten ympäröimänä, ilman äitiä – yksin. Kuolinvuoteellaan. Pienen pojan eloisuus puuttui katseesta, tilalla oli suru. Tai ehkä se olikin minun oma väärä tulkinta, ehkä se olikin oma suruni, jonka näin vieraan lapsen kasvoilla.

Veimme hammasharjat ja -tahnat lapsille

Aiemmin jo orpokodilla vieraillessa olen saanut itseni kiinni pohtimasta – että on niin paljon asioita, joita pidämme itsestäänselvyytenä. Kuten se yksinkertaisuus, että joku hoputtaa iltapesulle, muistuttaa hampaiden harjaamisesta, peittelee sänkyyn ja huikkaa: ”Hyvää yötä, olet rakas.” Lapsena se voi tuntua ärsyttävältä ja aikuisena sitä tuskin edes huomaa ajatella. Mutta entä jos tätä ei olisikaan? Entä jos kukaan ei huomauttaisi, jos hampaat jäisivät pesemättä? Entä jos ketään ei kiinnostaisi, koska menet nukkumaan – tai heräätkö ollenkaan? Itselle oli järkytys ymmärtää, että ei jalomielisyydessään ole mitenkään riittävää, että viemme lapsille rahalla ostetut hammasharjat ja tahnat. Niiden käyttö pitää opettaa ja jonkun huolehtia, että lapset myös harjaisivat hampaansa. Pieni suuri oivallus, joka sai tuntemaan itseni hetkeksi tosi tyhmäksi. Tietenkin! Olisihan tämä pitänyt ymmärtää, olenhan itse äiti viidelle!

Samaan aikaan eilen, kun täällä yksi lapsista nukkui pois - toisaalla joku toinen lapsi painoi puhtain hampain ja vartaloin silmänsä kiinni tietäen, että äiti tai isä on vieressä, vaikka näkisi pahaa unta. Että joku välittää, peittelee, sammuttaa valon.

Siinä ei ole mitään väärää, että meillä on asiat nyt hyvin, ei sillä. Mutta jatkuva tyytymättömyys vallitseviin oloihin on tästä näkökulmasta kovin pikkusieluista.

Pienestäkin voi olla kiitollinen, kun osaa pysähtyä. Nähdä. Ehkä en ole enää niin eksyksissä – eikä rakkaudettomuus vihlo rintaa.

Osanottoni ❤️

Sanna Björkman

Ohjaaja

Psykiatrinen sairaanhoitaja

MinneMatkat

MinneSarastus