Toipumisen matkalla - ilman päämäärän saavuttamisen pakkoa

Olen kulkenut pitkän matkan raittiuden ja henkisen kasvun kautta. Raitistuminen yhdeksän vuotta sitten saatteli minut matkalle, joka muovaa minua jatkuvasti, kunhan vain pysyn valveilla. Raittius ei ollut pelkästään irrottautumista alkoholista – se oli kaiken sen kohtaamista, mitä olin siihen asti vältellyt. Se oli vanhojen ajattelutapojen murtumista, itseni uudelleen löytämistä ja ennen kaikkea antautumista elämälle sellaisena kuin se on.

Toipumisprosessi ei ole ollut suoraviivaista. On ollut aikoja, jolloin tunteeni ovat heitelleet laidasta laitaan – hetken epätoivon on voinut korvata hetkellinen rauha, ja sitten taas pelko on nostanut päätään. Näinä hetkinä olen huomannut, että egon rajat pehmenevät, ja vanhat puolustusmekanismit eivät enää toimi samalla tavalla. Aluksi se tuntui pelottavalta, mutta ajan myötä opin, että juuri siellä, missä kontrolli katoaa, todellinen kasvu tapahtuu.

Olen ollut taipuvainen ajattelemaan elämää suunnitelmien ja tavoitteiden kautta. Ajattelin, että eheys syntyy, kun tiedän tarkasti, mitä kohti kuljen. Mutta todellisuudessa olen kasvanut eniten niissä hetkissä, joissa suunnitelmani ovat romahtaneet. Kun olen joutunut kohtaamaan elämän ilman omia ennakkokäsityksiäni, olen oppinut jotain uutta – en vain maailmasta, vaan itsestäni. Se, mikä jää suunnitelmien ulkopuolelle, on usein kaikkein tärkeintä.

Vaikka olen pääsääntöisesti valon puolella, olen silti keskeneräinen. Olen vielä matkalla, enkä usko koskaan saavuttavani mitään lopullista määränpäätä. Toipuminen ei ole piste, johon saavutaan, vaan polku, jota kuljetaan. Edelleen kohtaan haasteita, edelleen mieleni yrittää vetää minua vanhoihin malleihin ja ajatuksiin. Mutta ero entiseen on siinä, että en enää pelkää tätä liikettä. Ymmärrän, että se on osa matkaa, ja juuri tässä keskeneräisyydessä on jotain kaunista.

Kun vanhat toimintamallit eivät enää riitä, ihminen kokee itsensä hauraaksi. Olen kokenut tämän yhä uudelleen. Olen huomannut, kuinka vanhat määritelmäni rakkaudesta, oikeasta ja väärästä, ja jopa itsestäni, eivät ole enää pitäneet paikkaansa. Se on ollut hämmentävää, mutta samalla vapauttavaa. Olen joutunut luopumaan monesta asiasta, mutta juuri siinä tyhjyydessä olen löytänyt todellisemman yhteyden elämään.

Luovuttamisen hetket on elettävä läpi. Niiden kautta olen muuttunut ihmiseksi, jonka voima ei tule kontrollista tai kovuudesta, vaan siitä, että suostun olemaan herkkä ja avoin. Nykyään osaan kysyä itseltäni: "Haluanko pitää kiinni nykyisestä hauraudestani, vai olenko valmis ottamaan vastaan sen vahvuuden, joka tästä kokemuksesta voi syntyä?" Kun en yritä määritellä, millainen minun pitäisi olla tai miten maailman pitäisi toimia, voin vain olla – ja se riittää.

Nykyään vedän vaimoni kanssa henkisen kasvun retriittejä Tansaniassa, mutta jo kotona MinneSarastuksessa näin monien muidenkin kamppailevan samojen kysymysten kanssa. Olen oppinut, että henkinen kasvu ei ole suoraviivainen tie, vaan jatkuva antautumisen prosessi. Se on suostumista siihen, että todellisuus tulee meitä kohti ilman, että yritämme kontrolloida sitä.

Harjoitukset, kuten meditaatio ja läsnäoloharjoitukset, ovat hyviä työkaluja. Ne voivat auttaa rauhoittamaan ajatuksia, mutta lopulta todellinen läsnäolo syntyy vain silloin, kun suostun kohtaamaan itseni ilman suojamuureja. Usein olen vastustanut sitä – olen halunnut olla joku muu, kokea jotakin muuta, määritellä asiat toisin. Mutta lopulta olen ymmärtänyt, että elämän syvin rauha löytyy silloin, kun hyväksyn itseni ja muut sellaisina kuin olemme.

Kun lakkaan taistelemasta todellisuutta vastaan, huomaan, että se on ollut kanssani koko ajan. Ja mikä tärkeintä – se ei ole minua vastaan. Päinvastoin, se rakastaa minua, ja minä opin rakastamaan sitä yhä syvemmin.

Mikael Björkman

Mielenterveys- ja päihdetyöntekijä

Minne matkat