Valot pimeyksien reunoilla

Eilen MinneSarastuksen livessä puhuimme tunteista, erityisesti sisäisestä arvottomuudesta - josta yllätän usein itseni edelleen. Sisäinen uskomus on, että olen tyhmä, läski ja todella ruma tyylitajuton moukka. Sisäinen puhe on rumaa. Pystyn nyt kuitenkin ymmärtämään jo hieman paremmin, miksi. Ja pysäyttämään itseä mitätöivän ilkeämielisen sisäisen puheen. 

Tähän liittyen puhuimme myös siitä, miten helppoa toisen asiaton käytös on havaita ja miten vaikeaa taas typerä käytös on nähdä itsessään. 

Minnessä toipumista kuvastaa askeleet, joita on 12. Näistä neljäs on tästä kulmasta keskeinen ja liittyy itsetutkiskelun aloittamiseen. Omien huonojen luonteenpiirteiden hyväksymiseen liittyy vähintään yhtä vahva kielto kuin itse päihderiippuvuuteen. Itseään on vaikea nähdä selvästi, vähääkään objektiivisesti, kun sisäinen peili on huurussa. Lapsuudessa ja nuoruudessa omaksutut selviytymiskeinot ja uskomukset itsestä ovat niin tiukkaan juurtuneet, että niistä tutuista, haitallista jutuista pitää kynsin hampain kiinni. Jotta saa vaalia niitä tympeitä ahdistavia tunteita ja pelkoja niiden taustalla. 

Sitten tulee elämän pahin, mutta samalla paras hetki, esimerkiksi vakava sairaus - kuten syöpä itselleni. Silloin aika pysähtyy, elämä pakottaa hidastamaan ja kas - alat parhaassa tapauksessa näkemään! Eikä se näkeminen ole sittenkään itsestään selvää ja ongelmatonta.

Itsensä oppimisen polulla on valoja ja varjoja - pieniä häivähdyksiä siitä, että huonossa käyttäytymisessä on kyse omista luonteenpiirteiden vajavuuksista. Ei siitä - että minä tai se huonosti käyttäytyvä matkakumppani olisi paha. Olemme vain eri vaiheissa omilla poluilla. Toinen enemmän risukossa kuin toinen.

Asiattomasti käyttäytyvä on kuin vielä unessa, omassa ahdistavassa painajaisessaan, eikä tajua tekevänsä pahaa. Tämän kun oivaltaa, ei voi enää vihata. Ei ole vihamiestä, kun pystyy näkemään toisen keskeneräisenä. Vasta siinä vaiheessa kun kielto alkaa murtua, alkaa nähdä oman toimintansa ilkeämielisyyden. Aina kun elämässä tulee vastaan tilanne, joka synnyttää vihantunnetta - se on loistava uutinen oman henkisen kasvun kannalta. Taas voin oppia jotain itsestäni! Vihahan vahingoittaa vain kantajaansa. Paras metafora, johon hiljattain somessa törmäsin - kuvasi vihaa kuumana kekäleenä, jonka poimit käteesi ja yrität heittää toista päin. Siinä hommassahan polttaa vain omat näpit. 

Oman epistolansa ansaitsee kohdallani myös sisäinen tyhjyys. Se on hyvin ovela. Olen kulkenut pitkään polkua, jossa rakkaudettomuus, tai ehkä oikeammin rakastetuksi tulemisen kokemattomuus, on ollut näkymätön mutta voimakas taustavoima. Se ei tarkoita, ettei minua olisi rakastettu - kukin tavallaan, mutta en ole osannut sitä ottaa vastaan. Näen nyt, että sisälläni on asunut näkymätön tyhjyys, joka on ymmärtämättämi koko ikäni kuiskinut; täytyy suorittaa ja tehdä aina enemmän ja enemmän, ansaita hyväksyntä. Rakkaudesta en tiennyt semmoisena kuin sen tänä päivänä alan ymmärtää.

Sanna ja hänen rakas aviomiehensä Misa

Tuo sisäinen arvottomuus johti siis suorittamiseen. Opin olemaan hyvä, kiltti, tehokas. Otin vastuuta, täytin odotuksia, saavutin asioita – olin kiireinen tai kännissä,  enkä milloinkaan saanut yhteyttä itseeni. Joutilaisuus on tänäänkin minulle outoa, mutta opettelen sietämään tylsyyttä. Suorittaminen kun ei ravitse sisintä. Se tuo ehkä hyväksyntää, kiitosta, ihailua, mutta ei paranna sitä syvää, perustavanlaatuista haavaa, jonka rakkaudettomuus jättää jälkeensä. Rakkaudettomuus ja sisäinen tyhjyys on ovela. Se on pukenut minulle vahvan, itsenäisen ja pärjäävän naisen kaavun ja ilmentynyt kunnianhimona, perfektionismina ja haluna auttaa muita. Taustalla on silti vain tarve tulla nähdyksi, kohdatuksi – ja hyväksytyksi, ehkä joskus ilman ehtoja.

Tänäkin päivänä opettelen olemaan rakastava itseäni kohtaan. Toisena päivänä onnistun paremmin, aina ei. Mutta hyväksyn sen, minun ei tarvitse olla täydellinen. Opettelen laittamaan terveitä rajoja ja tunnistamaan, milloin teen asioita yhteydestä käsin, ja milloin tyhjyydestä. Se ei ole nopea prosessi, eikä tule elinaikanani päätökseen. Tärkeintä onkin matka, ei se päämäärä. 

Henkisen raittiuden polku tarkoittaa itselleni matkaa, jolla edetessä on enemmän ja enemmän valoja pimeyksien reunoilla  – tehdessäni matkaa siihen paikkaan sisälläni, jossa minun ei tarvitse enää ansaita rakkautta.

Sanna Björkman

Psykiatrinen sairaanhoitaja ja retriittien vetäjä MinneMatkoilla Tansanian Moshissa.